Kilpailussa Valkoisesta talosta on kyse osavaltioiden voittamisesta, mutta todellisuudessa kyse on delegaattien voittamisesta. Tyypillisissä vaaleissa esivaalien ennakkosuosikki päätyy henkilöön, joka nappaa maagisen määrän delegaatteja saadakseen ehdokkuuden, joten puoluekokous on lopulta melko lailla kruunajaisseremonia.

Mutta tämän vuoden republikaanien kilpajuoksu ehdokkuudesta on muotoutumassa joksikin muuksi.

Donald Trump on voittamassa. Eivätkä monet puolueessa pidä siitä yhtään. He arvostelevat häntä, varsinkin kun näemme väkivaltaisuuksien puhkeavan Trumpin mielenosoituksissa. Mutta tässä vaiheessa heillä on vain niin monta vaihtoehtoa Trumpin kampanjan suistamiseksi raiteiltaan, ja GOP:n vastustajat toivovat, että hänen haastajansa, kuvernööri John Kasich ja senaattorit. Ted Cruz ja Marco Rubio, voivat vain jatkaa hänen delegaattimääränsä pienentämistä.

Jos he pystyvät siihen, se tekee republikaanien puoluekokouksesta paljon mielenkiintoisemman, jos historia kertoo meille jotain.

Viimeisen kerran republikaanien puoluekokous ratkaistiin Kansas Cityssä. Vuonna 1976 presidentti Gerald Ford kohtasi haastajansa, Kalifornian entisen kuvernöörin Ronald Reaganin.

Tämän päivän tapaan kiihkeät tunteet raivosivat ja perinteisiä sääntöjä rikottiin viime hetken kahden miehen kilpailussa ehdokkuudesta.

Tällä viikolla For the Record: Vuoden 1976 republikaanien puoluekokous.

Ann Compton, joka oli tuolloin ABC Newsin nuori Valkoisen talon kirjeenvaihtaja, muistaa vuoden 1976 puoluekokouksen ”todellisena taisteluna”.

”Puolue ei oikein tiennyt, mitä tehdä virassa olevan presidentin kanssa, jota ei ollut valittu, vaan joka oli nimitetty presidentiksi, ja suositun kalifornialaisen kuvernöörin kanssa, joka oli yrittänyt asettua ehdokkaaksi jo aiemmin ja joka oli keräämässä valtavan määrän valtuuskuntaedustajia”, Compton sanoo. ”Puoluekokous merkitsi huipentumaa puolueelle, jolla oli eräänlainen kahtiajakautunut persoonallisuus.”

Samaan aikaan Stephen Hess oli Fordin ohjelman päätoimittaja. Hän muistelee puoluekokousta edeltäviä kuukausia.

”Jos muistan oikein, presidentti Gerald Ford voitti, voitti, voitti New Hampshiresta lähtien, ja sitten yhtäkkiä hän joutui tukkoon Pohjois-Carolinassa, ja kuvernööri Reagan alkoi voittaa, voittaa, voittaa. Yhtäkkiä he menivät puoluekokoukseen lähes tasapisteissä”, Hess sanoo.

Ronald Reaganin vuoden 76 kampanjapäällikkönä John Sears arvosti ”ulkopuolisen” leimaa.

”Ihmiset puhuvat siitä, miten järkyttyneitä ihmiset ovat Washingtoniin, mutta he olivat sitä silloinkin, varsinkin Watergaten jälkeen”, Sears sanoo. ”Washingtonin vastaisia tunteita oli paljon.”

Hess sanoo, että kun puoluekokous koitti, ”he tulivat Kansas Cityyn valmiina tappelemaan.”

Taistelua käytiin jokaisesta valtuutetusta. Gerald Ford oli istuva presidentti, mikä tarkoitti, että hän saattoi makeuttaa sopimukset.

”Muistan olleeni kulissien takana Fordin kampanjan eräänlaisessa pannuhuoneessa, kun Jim Bakerin, myöhemmän ulkoministerin, johtamat kampanjan delegaattilaskurit olivat ymmällään delegaateista, jotka pyysivät palveluksia”, Compton sanoo. Yksi heistä oli ”newyorkilainen valtuutettu, joka halusi veljelleen liittovaltion tuomarin viran – vakava pyyntö vastineeksi äänestä Gerald Fordille. Hän ei saanut sitä.”

Koska presidentillä oli enemmän vaikutusvaltaa kuin Reaganilla, sanoo Sears, he ryhtyivät ainoaan vallansiirtoon, jonka he uskoivat voivansa tehdä.

Reagan ilmoitti suunnitelmastaan valita liberaali senaattori Reagan. Richard Schweikerin Pennsylvaniasta kilpakumppanikseen etukäteen.

Tässä kohtaa Searsin mielestä Reaganin leirin strategia kariutui.

”Heidän on täytynyt ajatella, että tämä oli erittäin fiksu tapa houkutella liberaaleja tai keskustalaisia puolueeseen”, Sears sanoo. Sen sijaan ”Pohjois-Carolinan Jesse Helmsin kaltaiset ihmiset olivat raivoissaan. Niinpä se toimi häntä vastaan, ja sitten he pahensivat virheitään.”

Kun Reaganin kampanja oli ilmoittanut ehdokkaansa, mikä sinänsä oli vähintäänkin epätavallista, se ehdotti sääntömuutosta, jossa vaadittiin, että myös Fordin olisi nimettävä varapresidenttiehdokkaansa.

Republikaanien kamppailu presidenttiehdokkuuden säilyttämisestä, joka oli muuttunut kamppailuksi ehdokasasettelusta, muuttui nyt kamppailuksi sääntömuutokseksi – jälleen yksi vuoden -76 republikaanisen puolueen rikkinäinen linja.

Compton, joka oli raportoinut puoluekokouksen lattialta, muistaa myös republikaanien kiihkeän kilpajuoksun maaliin asti.

”Oli uskomattoman turhautumisen hetkiä ja, kyllä, jopa fyysisiä yhteenottoja puoluekokouksen lattialla”, hän sanoo.

Mutta yksi hetki erottui muista.

”Satuin seisomaan aivan New Yorkin valtuuskunnan vieressä, jossa varapresidentti Nelson Rockefeller ja hänen New Yorkin valtuuskuntansa kannattivat kaikki Gerry Fordia”, Compton kertoo. ”Rockefeller oli niin vihainen, että joku repi New Yorkin valtuuskunnan puhelimen pois jalustastaan, irti kiinnityksistään, ja tuhosi sen raivoissaan juuri siellä puoluekokouksen lattialla.”

”Tuo puhelin oli Nelson Rockefellerin elinehto komentokeskukseen”, hän sanoo. ”Näin he koordinoivat toimintaa. Kokouksen lattialla oli niin ahdasta, ettei voinut edes kävellä toisen valtuuskunnan luokse, joten se osoittaa, missä määrin mielialat leimahtivat.”

Keskusteluja, kädenpuristuksia ja sopimuksia käytiin ennen lopullista äänestystä, joka oli Mississippin osavaltiosta kiinni.

”Jos Mississippi olisi pysynyt puolellamme sen sijaan, että se olisi mennyt blokkeina Fordin puolelle esiin nostamastamme menettelytapakysymyksestä, uskon, että olisimme voineet tulla ehdokkaiksi”

, Reaganin kampanjapäällikkö John Sears sanoo. ”Mutta se oli niin lähellä.”

Ford raapi tarpeeksi ääniä voittaakseen ehdokkuuden.

”Sitten he tietysti kutsuivat anteliaisuudessaan – hän oli antelias ja ystävällinen ihminen – Ronald Reaganin puhumaan puoluekokoukselle”, sanoo Compton.

Hess muistelee, että se oli ”suurenmoinen pieni puhe, joka aika lailla julisti Reaganin seuraavaksi republikaaniehdokkaaksi”. Ja tuossa puheessa hän kehui republikaanien toimintaohjelmaa ’rohkeiden, erehtymättömien värien lipuksi, jossa ei ole kalpeita pastellinsävyjä’. ”

Compton muistelee, että puoluekokouksen sävy oli kaukana ehdokkuutta edeltäneistä jännittyneistä hetkistä.”

”Fordin tiimi oli niin helpottunut siitä, että asia oli ratkaistu, ja siitä, että hän saisi ensimmäisen ja ainoan tilaisuutensa käydä täysipainoista presidenttikampanjaa, että ajatus siitä, että Reagan saisi yhdistää puolueen, oli houkutteleva, ja jos hän olikin sittenkin runollisempi kuin proosallisempi Gerald Ford, olkoon sitten niin”, Compton sanoo. ”Lattialla tuoleillaan istuvat edustajat pitivät siitä.”

Gerald Ford oli voittanut ja hävisi sitten demokraattien Jimmy Carterille. Reagan ehkä hävisi ehdokkuuden, mutta määritteli republikaanisen puolueen sukupolven ajaksi.