Sata vuotta 21. huhtikuuta 1910 tapahtuneen kuolemansa jälkeen ”Mark Twain on edelleen yhtä keskeinen kuin ennenkin paitsi amerikkalaisessa kirjallisuudessa myös amerikkalaisessa elämässä”, kirjoittaa johtava Twain-tutkija James M. Cox.

Tom Sawyerin seikkailut ja Huckleberry Finnin seikkailut eivät ole koskaan menettäneet asemaansa pakollisena luettavana aineena kouluissa, ja ne ovat edelleen nuorten aikuisten kaunokirjallisen kirjallisuuden malleja. Mark Twain — kirjailija Samuel Clemensin kirjailijanimi — on Amerikan pisimmän joen suuri runoilija, ja hänen politiikkaa ja ihmisluontoa koskevat sitaattinsa nauttivat jatkuvaa puoliintumista puheiden pitäjinä.

Hänen petollisen rento tyylinsä on vaikuttanut syvällisesti amerikkalaisten kirjailijoiden sukupolviin. ”Koko moderni amerikkalainen kirjallisuus juontaa juurensa Mark Twainin yhdestä kirjasta nimeltä Huckleberry Finn”, Ernest Hemingway kirjoitti vuonna 1935.

Tutkiskellakseen hänen perintöään ja pysyvää merkitystään NPR keskusteli Jerome Lovingin kanssa, joka on kirjallisuuden professori Texas A&M -yliopistossa. Aiempien Walt Whitmanista ja Theodore Dreiseristä kertovien elämäkertojen jälkeen Loving on juuri julkaissut Mark Twain: The Adventures of Samuel L. Clemens.

Useimmat huumorit eivät kulje hyvin ajassa. Miksi Mark Twain saa meidät yhä nauramaan, kun taas hänen aikalaisensa humoristit on unohdettu?

Tietysti, kun huumoria analysoidaan, se usein tapetaan. Mutta paras huumori on aika vakavaa, ja Twainin vitsit menevät ihmisluonnon juurille. Se on huumoria, joka ei ole riippuvainen omasta ajastaan. Se on yleismaailmallista.

Jim Smiley järkyttää kuuluisimmassa tarinassaan (”Calaverasin piirikunnan pahamaineinen hyppysammakko”) epäsovinnaisuudellaan, halukkuudellaan pelata uhkapeliä mistä tahansa, jopa pappilan vaimon kuolemasta. Huck Finnissä on kaikki se tekopyhyys, jonka hän näkee joen varrella.

Muistetaanko hänet mielestäsi pääasiassa huumorimiehenä ja lapsuuden nerokkaana kronikoitsijana, vai tuntevatko ihmiset hänen pimeän puolensa – huumorinsa pimeyden, kuten mainitsit, ja hänen myöhempien teostensa melkein-nihilismin?

Luulen, että suuri yleisö muistaa hänet huumorinsa vuoksi – kuin paljon tärkeämmän Will Rogersin. Hänen maineensa perustuu nostalgisiin poikakausitarinoihin joesta ja huumoriin.

Hänellä itselläänkin oli ongelma olla humoristi, hän halusi olla hienostuneempi kirjailija. Hänen perheensä, kunnon viktoriaanit, halusi hänen kirjoittavan enemmän kuin Henry James tai hänen ystävänsä William Dean Howells, ja hän yritti. Hän kirjoitti kirjoja, joissa ei käytetty kansankieltä. Hänen perheensä mielestä Jeanne d’Arc oli hänen paras kirjansa, ja nyt se on hänen vähiten luettu kirjansa.

Voitteko puhua hänen tyylinsä merkityksestä, johon Hemingway taisi pyrkiä kuuluisalla sitaatillaan, jonka mukaan kaikki amerikkalainen kirjallisuus juontaa juurensa Huckleberry Finnistä?

Sillä on ollut suuri vaikutus. Whitman toi kansankielisyyden runouteen, ja Twain teki sen proosaan. Amerikkalainen kieli on tavallaan vapautunut kirjallisuutemme, Whitmanin ja Mark Twainin ansiosta.

Me emme enää katsoneet brittien hyväksyntää, kuten niin pitkään teimme. 1800-luvun alussa eräs skotlantilainen kriitikko sanoi: ”Kuka lukee amerikkalaista kirjaa? Kuka haluaisi?”

Mark Twain on edelleen yksi tärkeimmistä rotua ja orjuutta käsittelevistä kirjailijoista. Voitko spekuloida, mitä hän olisi ajatellut Barack Obaman valinnasta Valkoiseen taloon?

Luulen, että Twain olisi ollut hyvin iloinen.

Huck ei koskaan vastusta orjuutta, hän on omistajan puolella. Hän sanoo: ”Hyvä on sitten, menen helvettiin”, kun hän päättää auttaa Jimin vapauttamisessa. Vapautumisen jälkeen me kaikki haluamme Jimin vapaaksi. Kirjassa vain Jim haluaa Jimiä vapaaksi.

Se on niin salaperäinen tapa kirjoittaa rodusta. Sitä kirjaa pidettiin poikien kirjana. Sitten hän yritti uudelleen Pudd’nhead Wilsonilla, jota pidettiin hauskana kirjana aina 1960-luvun kansalaisoikeusaikaan asti. Twainin vakavampaan puoleen kiinnitettiin enemmän huomiota 1900-luvulla.

Tietenkin Twain tunsi mustat 1800-luvun näkökulmasta, mutta hän oli hyvin edistyksellinen. Hän osallistui kahden tai kolmen mustan opiskelijan yliopistokuluihin. Yhdestä Yaleen menneestä tuli Thurgood Marshallin mentori, joten se yhteys on olemassa.

Tietyllä tavalla se on unelmien täyttymys, Jimistä lähtien.